Lest We Forget

Viime viikonloppu alkoi melko poikkeuksellisella tavalla, sillä ohjelmassa oli Camp Gallipoli eli yöpyminen puistossa pelkässä makuupussissa ilman telttaa Anzacien eli Australian ja Uuden Seelannin sotajoukkojen 100-vuotista Anzac spirit -henkeä kunnioittaen. Kokemus oli samalla sekä crash course Anzacien historiaan että parisuhteen pienimuotoinen testi.

Anzac-päivä on Australian ja Uuden-Seelannin sotajoukkojen juhlapäivä. Anzac (Australian and New Zealand Army Corps) oli australialaisista ja uusiseelantilaisista joukoista ensimmäisessä maailmansodassa kootun armeijakunnan nimi. Anzac-päivää vietetään 25. huhtikuuta, Gallipolin maihinnousun (1915) alkamisen vuosipäivänä.

Anzac-päivän konsepti on sinänsä mielenkiintoinen, sillä Gallipolin maihinnousu oli vain yksi alueella tehty maihinnousu ja lisäksi Anzac-joukot kärsivät siellä lopulta raskaan tappion. Anzac-päivä on kuitenkin suurelle osalle kansalaisia tärkeämpi kuin virallinen kansallispäivä. Ensimmäisen maailmansodan Gallipolin taisteluiden veteraanien ja myöhemmin muidenkin sotien ja rauhanturvaajaveteraanien muistoksi vietettävä päivä on tärkeä osa kansallista identiteettiä. Moni lähti lähti aikoinaan sotaan brittinä, skottina ja jopa suomalaisena ja palasi takaisin Anzac-joukkojen jäsenenä uuden oman maan kansallista identiteettiä kantaen.

Anzac-henki elää, ja sen keskeiseen sisältöön kuuluvat urhoollisuus, hyvä toveruus, rohkeus ja kestävyys, kekseliäisyys, lojaalisuus ja toisista huolehtiminen sekä lämminsydäminen huumori.

Kun herra ex-kadetti Jason ensimmäisen kerran esitteli tämän "Anzac Day getaway" -idean, ilmoitin välittomästi että en missään tapauksessa lähde puistoon viettämään yötä taivasalla pelkässä makuupussissa. Siis jotain rajaa, en ole ollut edes telttailemassa vuosikausiin. Jason sai kuitenkin perusteltua kantansa niin hyvin, että lopulta rohkaistuin ottamaan selvää, mistä Anzac-hengessä oikein on kyse. Lisäksi hän onnistui rekrytoimaan mukaan pari kaveriamme. Omat odotukseni olivat kuitenkin erittäin matalalla - jos vielä seuraavana päivänä olisimme edelleen yhdessä, voisin olla tyytyväinen suoritukseeni, haha. :)

Koko alkuviikon Sydneyssä satoi kaatamalla, ja koko tapahtuma oli vaarassa peruuntua. Loppuviikkoa kohden sää kuitenkin parani (harmi) ja tapahtuma voitiin toteuttaa, se tosin jouduttiin siirtämään toiseen puistoon, joka ei ollut tulvinut yhtä pahasti. Kriittisin hetki koettiin siinä vaiheessa kun yritimme paikantaa tapahtuman baarialuetta. Baaria ei nimittain ollut ollenkaan, sillä viime hetken paikanmuutoksen takia alkoholilisenssiä ei oltu saatu enää järjestettyä. Alueelle ei tietenkään saanut tuoda mitään omia juomia, jopa mukana ollut vesipullo otettiin pois, ja viinilasillinen (tai pari) luvatussa baarissa oli ollut ainoa toivoni selvitä yöstä taivasalla. Aargh! Kokosin kuitenkin itseni tästä järkytyksestä. Dinnerin jälkeen katsoimme leirintäalueella esitetyn The Water Diviner -elokuvan ja sitten olikin aika kömpiä makuupussiin. Kuten osasin odottaa, en tietenkään pystynyt nukkumaan juuri ollenkaan. Bugler -torvensoitto herätti leiriytyjät aamulla klo 5, jonka jälkeen osallistuimme dawn service -seremoniaan, joka oli hyvin arvokas ja tunteikas kokemus.

Dawn service

Rise and shine!

Kotona nukuin ensin pari tuntia ja raahauduin sitten olohuoneen puolelle seuraamaan Anzac Day -paraatia tv:stä. Iltapäivällä päätimme suunnata Young Henrys -olutpanimoon, joka oli tuottanut Anzac Day -oluen ("Winged Victory") päivän kunniaksi. Se oli muuten tosi hyvää ja maistui ihan Anzac-kekseiltä. Valitettavasti emme pystyneet nauttimaan olostamme olutpanimossa pitkään, sillä yllättäen raekuuro (!) pyyhkäisi Newtownin kaupunginosan yli ja koko olutpanimo jouduttiin sulkemaan, sillä sen katto alkoi vuotaa. Young Henrysin slogan "now pouring here" muuttui samalla melko ironiseksi. ;)

Anzac-päivän raekuuro Newtownissa

Todellakin monella tapaa unohtumaton 100. Anzac Day -päivä! 

Lest We Forget.